Tätä on nyt tullut mietittyä, enkä ole toistaiseksi paljon viisastunut.
Kisaan valmistautuminen meni mielestäni ihan hyvin:
vk 26, 130 km, pisin lenkki 51 km
vk 27, 118 km, Varpaisjärven yömaraton 3:34
vk 28, 85 km, pisin lenkki 41 km
vk 29, 145 km, Lieksan maraton 3:40
vk 30, 44 km, pisin lenkki 21 km
vk 31, ke 12 km, josta 10 km 4:38/ km (kulki mukavasti)
Koko vuonna kilometrejä on kertynyt hivenen reilut 2500, joten varsin luottavaisena kisaan läksin. Kaustiselle ajeltiin jo perjantaina ja majapaikkana oli Nesteen motelli. Kisasää oli ihanteellinen, pilvipouta ja lähes tyyntä. Reitin pituus oli 1008,4 m ja siihen mahtui hiilimurskaa, soraa ja asfalttia. Korkeusero oli järjestäjien mukaan seitsemän metriä.
Heti lähdön jälkeen tiesin -vaikka en sitä halunnut myöntääkään- että kaikki ei ole hyvin. Reilun kuuden minuutin vauhti tasaisella reitillä ja mukavassa juoksuseurassa olisi pitänyt tuntua helpolta. Meno oli kuitenkin varsin tahmeaa ja olo kumman löysä. Maratonin väliaika oli 4:31. Sen jälkeen alkoi juoksun helpoin jakso, mutta sitä kesti kuitenkin vain reiluun 60 kilometriin. Vaikeudet alkoivat. Mikään paikka ei ollut rikki, eikä mihinkään koskenut, voimat vaan alkoivat loppua. Energiaa sain alas menemään, mutta puurosta, kahvista tai muusta ei tuntunut nyt olevan mitään apua. Satasen väliaika oli 11:45, eli se oli reilu tunti hitaampi kuin Espoossa, joten ainakaan liian kovasta alkuvauhdista ei voinut olla kyse.
Satasen jälkeen oli pakko siirtyä rytmiin, kaksi ja puoli kierrosta juoksua, puoli kierrosta kävelyä, jossa huoltaja oli eväiden kanssa mukana. Reilun neljäntoista tunnin eli aamuneljän jälkeen huoltajan kovasta tsemppauksesta huolimatta meno sitten loppui totaalisesti. Raahauduin huoltorakennuksen voimistelusalin lattialle viltin alle ja aloin palella oikein kunnolla. Pyysin pari Ibumaxia ja jonkun ajan kuluttua hikosin sitten oikein kunnolla. Elättelin toiveita että minussa olisi kuumetta, joka olisi syynä kaikkeen. Samalla tein päätöksen että tämä on nyt tässä. Ulkona oli alkanut rankkasade ja täytyy myöntää että pienintäkään mielihalua ei ollut radalle palata. Vaaka-asennossa vietin sitten aikaa aamuun asti, riisuin chipin, kävin suihkussa ja menin katsomaan sekä kannustamaan toisia, jotka urhollisesti jatkoivat urakkaansa. Oma oloni oli nyt täysin OK ja tuntui että en ollut mitään juossutkaan. Tämä alkoi harmittamaan vaan lisää, mitään kuumettakaan tuskin oli ollut! Tietysti vielä olisin voinut palata juoksemaan, mutta en halunnut sitä tehdä, koska kunnon tulokseen ei olisi ollut mahdollisuutta.
Kisan voitti Jari Tomppo huipputuloksella 213,91 km. Hienoa oli seurata Jarin loppurutista, joka oli kyllä uskomattoman kova matkan varrella olleiden isojen vaikeuksien jälkeen. Mies on kovasta puusta tehty. Myös monet ensikertalaiset ylsivät hyviin tuloksiin ja saivat otettua itsestään kaiken irti. Kisajärjestäjät onnistuivat omassa urakassaan täyden kympin arvoisesti. Kisakuulutus toimi läpi yön ja huoltajille tuotiin tulokset tunnin välein suoraan käteen.
Oma tilanteeni on nyt auki. En ole vielä menettänyt toivoani onnistuneesta vuorokauden suorituksesta, mutta olen vähän pihalla mitä tässä pitäisi muuttaa. Sen kuitenkin tiedän että huoltajaa vaihtamalla tulokset eivät parene. Hän on kehittynyt omassa toiminnassaan huomattavasti nopeammin kuin juoksija itse ja huollon syytä tämä epäonnistuminen ei ainakaan ollut.
Vielä pitää mainita nämä ultrajuoksujen tunnelmat. Aina on kyllä hienoa ja kannustavaa porukkaa. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on käsinkosketeltavissa ja on ollut mukavaa tutustua heihin.
Huippuhetkeni tässä kisassa oli voittajan ja hänen huoltajansa shampanjapullon aukaisu. Onnea!
