Kertomus unelman toteutumisesta

Ateenaan mentiin jo tiistaina, joka osoittautui hyväksi valinnaksi. Ehdittiin vähän kotiutua, ennen kuin yleinen häslinki alkoi. Vaikka oli tiedossa, että Kreikassa eivät kaikki asiat hoidu yksinkertaisesti, ei voinut kuin ihmetellä touhua. Me selvittiin kuitenkin suhteellisen vähällä, joten en ala tässä siitä valittamaan.

Kolmen naisen kopla, Ikäläisen Tuulikki, Anttilan Tuija ja Helena vuokrasivat yhdessä auton ja Tuulikki lupautui ykköskuskiksi. Autossa ei heidän mielestään ollut radiota, mutta se olikin sitten vuokraamon edustajan avustuksella yllättäen löytynyt hanskalokerosta. Tomtom oli säädetty ohjaamaan rouvien liikkumista savonmurteella. Huoltoautoihin liimattiin supportercar-tarrat ja autojen liikkumista valvottiin järjestäjien puolesta. Ne eivät saaneet liikkua reitillä yhtään edestakaisin juoksijan hylkäämisen uhalla.

Rekisterinumeron alun IMP mukaan tästä tuli impien auto

Drop bagejä kasasin peräti 12, joka oli huomattavasti enemmän kuin lähtiessä ajattelin. Olin tuonut Suomesta mustikkakeittoa, geelejä, energiapatukoita ja hunajaa. Lisäksi ripottelin niihin cola- ja fantatölkkejä , Piltin hedelmäsosetta sekä tietenkin  vaihtovaatetta. Pussien kasaaminen ei ollut vaikeaa, mutta sen sijaan oli vaikeaa päättää mille 74:stä checkpointeista niitä lähettää. Pussit piti olla helposti tunnistettavissa ja itse päädyin Espanjasta tuotuihin lilan värisiin hajustettuihin roskapusseihin.

Onneksi ei Espanjan pojilla ollut samanlaisia pusseja

Kisaa edeltävän yön nukuin huonosti pätkissä. Kello oli soimassa 4:15, mutta olin jo pystyssä aikaisemmin. Heikko aamupala ja bussilla Akropolikselle. Olihan siellä historiallisessa ympäristössä hivenen mystinen tunnelma. Oli vielä pimeää kun juoksijat kokoontuivat rinteessä olevalle lähtöaukiolle.

Suomalaisia matkaan starttasi 13, joista tässä vasemmalta Hannu Anttila, Keijo Ikäläinen, Yukio Morishita, Mikael Heerman, Erkki Partanen ja Petri Welling

Matka alkoi ja päivä valkeni heti lähdön jälkeen. Sään kanssa oli tuuria. Aurinko paistoi pilven takaa ja kunnon porotusta ei ollut kuin ajoittain. Olin varannut vyölaukkuun isomman huivin, jolla olisi saanut niskan suojattua, mutta sitä huivia en sitten kuitenkaan milloinkaan tarvinnut. Juoksu tuntui hivenen oudolta eikä se ollut mitenkään kevyttä. Oli jotenkin epätodellinen olo. Juoksin täysin tunteen mukaan ja ensimmäisen kerran katsoin kelloakin vasta 30 km kohdalla. Hivenen huolestuin kun veden heittoon ei tuntunut olevan minkäänlaista tarvetta. Ensimmäisen kerran kävin tien sivussa vasta 60 km kohdalla. Luovutetun nesteen väriin olin kuitenkin tyytyväinen. Maratonin kohdalla oli ensimmäinen drop bagini ja sain kunnon colaa. Huoltopisteissä oleva cola oli usein vedellä lantrattua. Noin 50km kohdalla pitkässä ylämäessä tavoitin Australian suomalaisen Vesa Murron, joka neuvoi säästämään voimia ja kävelemään ylämäet. Kevyt hölkkä kuitenkin tuntui minusta luonnollisemmalta.  Jossain vaiheessa mentiin yhtä matkaa myös Perttilän Petrin kanssa. Mukanani olevaa punaista vuorisuolaa pistin pari nokaretta suuhuni noin tunnin välein. Ateenasta päästyämme maisemat olivat muuttuneet hienoiksi, vaikka en niitä paljoa huomioinutkaan.

Juoksureittiä huoltoauton ikkunasta kuvattuna

Hellas Caniin (81 km) saavuin klo 15:40 eli 50 min ennen aseman sulkeutumista. Tämä oli ensimmäinen virallinen aikatarkastusasema ja myös ensimmäinen, jossa ulkopuolinen huolto oli sallittu. Söin hieman pastaa, riisivanukasta ja lapioin hunajaa suuhuni.

Saapuminen Hellas Caniin

Matka jatkui. Juoksu alkoi jo tuntua vaikealta ja otin kävelypätkiä mukaan. Kaksi vuotta sitten ensimmäisenä suomalaisnaisena Spartathlonin selvittänyt Tuula Ahlholm kipitti kevyesti ohitseni ja kyseli kuulumisia. Sanoin olevani OK, joka ei ollut aivan totta, vaan päässäni pyöri hieman huonoja fiiliksiä. Olin joutunut jättämään aurinkolasit huoltajalleni Hellas Caniin ja nyt aurinkokin sitten porotti täysillä. Antiikin Korintissa tapasin Leinosen Sepon, joka oli heittänyt hanskat tiskiin ja siirtynyt huoltopuolelle. Otsalamppuni oli 100 km drop bagissä, joka oli hivenen liian aikaisin. Pimeys tuli vasta 10 km myöhemmin. Välittömästi pimeän tultua tapahtui sitten se, mitä olin jo odottanutkin. Juoksuni helpottui huomattavasti ja alkoi tuntua mukavalta. Halkion kylässä CP 32:lla (113 km) taas vähän tankkausta ja Seppo ravisteli jalkojani.

Olin varannut ensimmäisen pitkähihaisen paidan 120km kohdalle ja onneksi sen laitoin päälleni, vaikka hieman epäröinkin. Nimittäin muutama kilometri myöhemmin alkoi sade. Se sattui hankalaan paikkaan. Saavuin hiekkatielle ja kun vettä tuli kuin aisaa, tie muuttui hetkessä liejuksi. Lamppuni ei oikein valaissut ja piilolinssit päässä alkoi olla näkemisen kanssa ongelmia. Pelastus tuli Espanjasta. Minut kiinni saaneella juoksijalla oli huomattavasti tehokkaampi lamppu kädessään ja lähdin samaan matkaan. Mentiin aika lujaa ja onneksi mitään vahinkoa ei sattunut. Hän juoksi edellä ja etsi lampullaan parasta reittiä…here, here, here. Jossain vaiheessa olimme ohittaneet Tuulan, jonka kuulin vasta seuraavalla isolla huoltopisteellä.  Pimeässä vesisateessa en ollut mitään huomannut. Kiittelin Espanjan kaveria avusta ja aiheeseen palattiin aina tavatessamme.  Molemmat puhuttiin englantia samalla tavalla murtaen, mutta se tuli useaan otteeseen selväksi, että hän ei halua olla espanjalainen vaan hän on katalonialainen.

CP40 (140 km) Sade osoitti loppumisen merkkejä.  Sain kuivan paidan ja hanskat. Tyhjennettiin kengät hiekasta ja kivistä. Kuivia kenkiä en voinut vaihtaa, kun ne olivat vasta Nestanin drop bagissä. En ollut tästä kuitenkaan yhtään huolestunut eikä ollut edes varmaa että sade oikeasti loppuisi. Seppo palautteli taas jalkojani ja matka jatkui.  Jossain vaiheessa tavoitin Wellingin Petrin ja edettiin vähän matkaa samaa vauhtia. Sitten alettiin lähestyä Sangasta. En oikein ensin tajunnut, että vuorelle nousu oli alkanut ja ehkä vähän liikaakin yritin hölkätä nousun asfalttipätkää.  Aloin voimaan hieman pahoin. Työnsin pariinkin otteeseen sormet kurkkuuni, mutta en saanut sieltä kuitenkaan mitään ylös tulemaan.

CP47 Mountain Base (160 km) Tähän loppui tie ja alkaisi varsinainen vuoren ylitys. Täällä alkoi sitten tapahtua. Istuin vähän syömään ja minulle vaihdettiin taas paita. Kun nousin tuolista, tajusin että en pysy jaloillani. Ehdin sanomaan huoltajalleni, että ota kiinni. Helena oli salamannopeasti vinkannut kaverikseen raavaita miehiä ja ymmärsin että minua kannetaan. Ensiaputeltan patjalla näkökenttä sitten palasi ja olo helpottui välittömästi. Lääkärille sanoin, että olen kunnossa ja jatkan 10 minuutin päästä matkaa. Huoltajani toimi ihailtavan rauhallisesti ja valisti vielä lääkäriä, että tämä on tuttua tälle miehelle. No ei se nyt ihan joka päivästä ole, mutta matalan verenpaineen kanssa näitä huippauksia on joskus tullut. Lähtöluvan saannissa ei sitten mitään vaikeutta ollutkaan ja koko episodi kesti sen 10 minuuttia.

Vuoren ylitys oli luku sinänsä. Vaikka olen kuullut siitä paljon juttuja, minut yllätti kaksi asiaa. Ensinnäkin että se on niin helvetin vaarallinen ja toiseksi että huippu saavutettiin niin nopeasti. Kunnon hanskat olivat tosiaan tarpeen, kun piikkipensaista tukien piti repiä itseään eteenpäin. Juoksemaan siellä ei pysty kukaan. Kypärä olisi hyvä varuste, niin iso kivien tippumisvaara on. Ihme että siellä ei ole koskaan mitään vakavaa tapahtunut. Joku on kuulemma joskus jonnekin kielekkeelle tipahtanut, mutta säilynyt ehjänä. Rinteeseen oli tehty hohtovaloilla serpentiinireitti jota jonossa edettiin. Ei tehnyt mieli astua yhtään sivuun, olisi voinut käydä todella huonosti. Huipun huoltopisteellä varmistin, että tosiaan ollaan jo vuoren laella. Kysymys oli sinänsä turha, koska muutaman metrin päästä selvisi, että nyt todella lähdetään alas.  Alas meno oli yhtä tarkkaa hommaa. Nyt reitti oli parempi, mutta monta kertaa olin mennä selälleni, kun irtokivet lähtivät pyörimään kenkien alla. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja alhaalla annoin paksuille hanskoille kyytiä.

CP52 Nestanissa (172 km) olin yli puolitoista tuntia raatobussia edellä ja todella pirteässä kunnossa. Täällä minulla oli puolta numeroa isommat kengät ja puhtaat varvassukat, mutta en katsonut kuitenkaan tarpeelliseksi niitä alkaa vaihtamaan. Seppo kertoi että vajaassa kahdessasadassa alkaa neljä kilometriä pitkä loiva ylämäki ja jos sen pystyy juoksemaan, etumatkaa bussiin tulee reilusti lisää.  Alkoivat oman juoksuni huippuhetket. Ei juoksuvauhti varmaan kummoista ollut, mutta tuntui mukavalta, kun yleensä pystyi juoksemaan. Vuorokauden kohdalla olin edennyt noin 180 km eli yli oman vuorokauden ennätykseni 178 km. Päivä valkeni. Tavoitin taas Petrin, joka oli mennyt ohitseni Mountain Basen episodin aikana. Melko pian tavoitin myös Ehon Pertsan, jolla oli sillä hetkellä  vaikeaa. Vähän aikaa edettiin yhtä matkaa, mutta sitten hän kannusti minua jatkamaan omaa vauhtiani. Pitkässä ylämäessä noudatin Sepon neuvoa ja annoin palaa. Nautin täysin siemauksin.

CP68 Monumentilla (222 km) tiesin pääseväni patsaalle, jos vahinkoa ei satu. Yritin olla mahdollisimman tarkkana, etten horjahda tien sivuun. Kieltämättä matka alkoi painaa ja oikea nilkkakin oli kipeytynyt, mutta ei se tuntunut kovin vaaralliselta. Yhdeksän kilometriä ennen Leonidasta olevalle huoltopisteelle olin varannut suomihuivin ja sidoin sen päähäni. Ensimmäisen kerran ajattelin loppuaikaa ja kummasti se laskutaito vaan häviää, kun ihminen on tarpeeksi väsynyt. Laskin että aika tulee olemaan reilut 34 tuntia, johon olin ihan tyytyväinen. Todellisuudessa laskin tunnin pitkäksi. Loppumatka olikin sitten alamäkeä, mutta pirun pitkiä ne kilometrit olivat. Päiväkin oli muuttunut kuumaksi. Joku japanilainen oli saanut hurmion päälle ja ohi juostessaan huitoi kädellään –go,go,go. Vastasin savoksi.

Spartaan saapuminen oli jotain aivan uskomatonta. Spartan pääkadulle käännyttäessä poliisimoottoripyörä liittyi minua saattamaan. Vilkuttelin ihmisille. Kyyneleet valuivat. Sain Tuulikilta Suomen lipun. Nämä hetket eivät unohdu minulta ikinä. Seremoniat Leonidaksen patsaalla sujuivat hyvin. Seppelöinti, palkinto ja valokuvaukset.

Unelma toteutui

Leonidaksen varpaille ajassa 33:15:57

Huoltajakin pääsi ansaitusti seremoniaan

Kun minua lähdettiin viemään kohti jalkojen pesupaikkaa, sanoin että jos istun, minulta lähtee taju. Reitti olikin sitten suoraan ensiaputelttaan ja tiputukseen. Sain luvan juoda oluen, mutta ei siitäkään oikein mitään tahtonut tulla. Ensimmäisen tippapullon jälkeen minut nostettiin pöyrätuoliin, mutta valot alkoivat heti sammua. Takaisin vaan vaakatasoon ja toinen tippa menemään suoneen. Pertsa tuotiin viereiselle petille. Lopulta vietin teltassa pari tuntia, mutta sitten olotila korjaantui nopeasti.

Kaikkensa antaneet onnelliset suomalaissankarit

Illalla käytiin jo vähän Spartan kuppilassa ja nähtiin osa juhlailotulituksesta. Illalla selvisi myös että 320:sta matkaan lähteneestä 128 pääsi perille. Suomalaiset finisherit olivat Hannu Anttila, Ari Mustala, Erkki Partanen, Tuula Ahlholm, Pertti Eho, Petri Welling ja Petri Perttilä

Sunnuntaina alkoi taas helle, joten juoksusään suhteen oli todellakin hyvä tuuri. Istuessamme oluella Spartan katukahvilassa tapasin minua pimeässä vesisateessa auttaneen espanjalaiskaverin. Välittömästi hän kaivoi repustaan Katalonian lipun. Myös hän oli päässyt perille. Olipa meillä hauskaa.

Ennen takaisin lähtöä Ateenaan Spartan pormestari tarjosi lounaan

Ateenassa sitten vähän juhlittiin. Hotel Londonin baari meni monta kertaa kiinni, mutta avattiin aina uudelleen

Myös Spartathlon voittaja Italian Ivan Cudin kävi juhlissamme. Näiden poikien ero oli reilut 10 tuntia.

Maanantai-iltana olivat vuorossa loppujuhlallisuudet. Juhlavuoden kunniaksi paikaksi oli valittu Marathonin kaupunki. Ennen seremonioita käytiin Marathonin taistelupaikalla ja maratonmuseossa.

Suomalaisia finishereitä maratonmuseon ovella, Tuula, Eka ja Petri P.

Juhlapöydät olivat katettu ulkona olevalle koripallokentälle

Juhlat alkoivat kreikkalaiseen tapaan reippaasti myöhässä. Kutsuvieraita odoteltiin ja taisi useimmalla olla jo kova nälkä ja jano. Viimein kuitenkin aloitettiin. Ensin tuli puheita ja kiitoksia kreikan ja englannin kielellä. Sen jälkeen kutsuttiin perille pääsy järjestyksessä jokainen erikseen hakemaan mitali ja kunniakirja. Ja tietenkin taas valokuvattiin.  Ruuan ja juoman tarjoilu sujui jo totuttuun kreikkalaiseen tapaan. Eli miten sattui. Ruokaa kuitenkin saatiin ja lopulta vähän juomaakin.

 
Vasemmalla kaikkien aikojen nopein  Spartathlon suomalaisdebytantti Hannu Anttila

Supporterit Helena, Tuulikki ja Tuija

Spartathlon projektin onnistuminen näin hyvin oli pitkän unelman täyttymys. Minulla näyttää olevan kaksi ominaisuutta, jotka tukevat tätä harrastusta. Mahan kanssa ei ole milloinkaan ollut ongelmia. Sinne näyttää saavan pistää lähes mitä vaan. Niin kuin nytkin, otin joka paikassa jotain, mutta ei ollut suurta väliä mitä. Toinen asia on nämä pölkkyjalat. Ei niillä kovasti pääse, mutta voimaa niissä on ja kestävät hyvin rasitusta. Kaikki palaset loksahtivat nyt täydellisesti kohdalleen.Valmistautuminen onnistui, sään kanssa oli tuuria ja juoksukin sujui ilman yhtään oikeaa ongelmaa. Spartathlonissa myös epäonnistumisen mahdollisuus on niin suuri, että en näe yhtään syytä miksi minun pitäisi sinne toista kertaa lähteä.

Kiitos kaikille kommenteista, kannustuksesta ja tekstiviesteistä. Terveiset myös Espanjaan, niin itä- kuin etelärannikollekin. Joulukuussa tavataan.

Suurin kiitos kuuluu omalle huoltajalleni Helenalle. Hänen osuutensa kokonaisuuteen on ollut äärettömän tärkeä. Ilman hänen rauhallista toimintaansa tämä projekti ei olisi päättynyt onnellisesti, vaan matkani olisi hyvin todennäköisesti katkennut Mountain Baseen. Alla olevan kuvan perusteella on helppo päätellä, että tuo mies olisi ilman huoltajaa täysin hukassa.