Arenalle saavuttiin hyvissä ajoin ennen kisan alkua. Tunnelma oli varsin leppoisa ja aika meni mukavasti tuttujen kanssa jutellessa. Minkäänlaista kisajännitystä ei ollut ja se taisi olla ensimmäinen huono enne.

Matkaan lähdettiin kisan suojelijan Baba Lybeckin lähettämänä. Alun perin oli tarkoitus, että en tee vauhdin suhteen minkäänlaista ennakkosuunnitelmaa. Tästä poiketen kotoa lähtiessä tein kuitenkin taulukon, jossa alkuvauhti oli 6:30 min/km. Sataan kilometriin oli budjetoitu 11 tuntia ja taulukon lopussa komeili ”vaatimattomasti” 208 km!

Ensimmäiset kuusi tuntia menivät suht mukavasti. Vauhti oli hivenen suunniteltua reippaampaa ja energiaa pyrin nappailemaan noin 20 min välein. Vauhtitaulukko oli Helenalla, joten hän teki muistiinpanoja väliajoista sekä energian nauttimisesta. Huolto toimi hienosti ja normaaliin tapaan sain menemään alas kaikkea mitä mieli teki. Juomapullo tuli aina lennosta käteen ja mustikkakeitto-puurosekoitus oli pyydettäessä valmiina. Vahvempaakaan nauttiessani en pysähtynyt, vaan söin sen kävellessä.  

Tässä vaiheessa juoksu vielä kulkee.

Juoksun ainut kohokohtani sattui kuuden tunnin kohdalle, kun pääsin ensimmäisenä kääntämään suuntaa. Siinä tuuletellessa taisi tulla nopein kierroksenikin. Sen jälkeen vauhtini alkoi kuitenkin hyytyä ja aloin aavistella pahaa. Vessassa käydessä hieman huimasi, mutta en sanallakaan sanonut vaikeuksista huoltajalleni. Kymmenen tunnin kohdalla oli kuitenkin pakko pyytää huoltajaa ”keksimään” jotain. Mikään ihmeentekijä hänkään ei ole, mutta kaivoi kuitenkin esiin Ehon Pertsalta saamansa putkilon, joka oli annettu hätätapauksen varalle. Itse en tiennyt tästä mitään ja hieman epäilevästi katsoin putkiloa, joka sisälsi ruskeaa nestettä. Minua valistettiin sen olevan sallittua guaraanaa ja tempaisin sen huiviin. Mitään ihmepiristymistä ei kuitenkaan tapahtunut ja yhdentoista maissa peli olikin pelattu.

Huoltopöydän takana maatessani tiesin, että tavoitteet olivat karanneet ja samalla motivaationi meni täysin nollaan. Minua kannustettiin monelta taholta, että totta kai palaan pienen huilin jälkeen radalle, mutta en suostunut mihinkään positiiviseen ajatukseen. Taas mietin, että olipa helvetin hyvä, että edellinen E24 jäi nilkkavamman takia väliin. Siihen kisaan olin asettanut 200 km ylityksen Kreikkaan lähtemisen rajaksi. Näiden kokemusten perusteella on epätodennäköistä, että olisin siihen pystynyt ja todennäköisesti jääräpäisyydessäni Spartathlon olisi jäänyt kokematta. Puolenyön suunnan vaihdon ajaksi palasin radalle, mutta kun juoksusta ei tahtonut tulla mitään, heitin hanskat tiskiin enkä enää suostunut jatkamaan. Temppu oli katala eikä kuulu ultrakisojen luonteeseen antaa näin helpolla periksi.  Kisan lopputunteja seuratessa tunsinkin piston sydämessäni ja maanantaina kotiin ajellessa oli sitten jo oikein luuserimainen olo.

Poistuminen näyttämöltä.

Mikä sitten meni vikaan. Arvailuja on tullut ylikunnosta liian kovaan alkuvauhtiin. Ensimmäisestä olen varma, että mitään ylirasitustilaa ei ole. Espanjan juoksujen tehot olivat sen verran leppoisia, ettei niillä ylikuntoon pääse. Alkuvauhti olisi voinut olla hivenen maltillisempaa, mutta en usko että sekään olisi auttanut, sen verran vaikeaa juoksu oli. Parhaat paukut menivät Kreikkaan, enkä ehtinyt päästä syksyiseen kuntooni. Spartathlon endorfiinit ovat kantaneet minua tänne saakka ja myönnettäköön, että tähän kisaan tuli lähdettyä hiukan takki auki. Siinä mielessä tämä epäonnistuminen oli hyvä, ettei vaan pääse tulemaan semmoista harhaluuloa, että tämähän on helppoa.

Aikamoista pään hakkaamista seinään neljä vuorokauden kisaani ovat olleet, enkä taida oppia niistä mitään. Huoltajani antoikin minulle eilen illalla asuntokauppajuomien rohkaisemana ”pientä” palautetta:

- ponneton esitys
- olisit edes yrittänyt
- jos et ala vakavammin suhtautua näihin juoksuihin, voit lopettaa koko touhun.

Kätken nämä raskaat sanat sydämeeni ja tutkiskelen niitä seuraavaan kisaan saakka. Se on tulossa, eikä sitä juosta sisätiloissa.