Lomaviikko on sujunut mukavasti ja juoksukilometrejä on kertynyt suunnitellusti. Autioita metsäteitä on riittänyt ja kahdeksan päivän juoksusaldo on 204 km.  Lenkkien pituudet ovat vaihdelleet 6- 46 km välillä. Nämä kilometrimäärät ovat nykyisin minulle harvinaista herkkua ja kun ensi viikolla työelämä taas alkaa, kilometrit tipahtavat huomattavasti. Sää on harrastusta suosinut ja ainoastaan kerran on vettä tullut kunnolla niskaan. Sen verran sivistyksen parissa kuitenkin ollaan, että TV näkyy ja olympialaisia on seurattu tiiviisti. Suomalaisittain olympialaisten suurimmaksi mielenkiinnoksi näyttää muodostuvan, jääkö perinteisen urheilumaan ainoa mitali surffarin tuomaksi.

Huonojen yhteyksien takia ei netissä ole tarvinnut roikkua ja siten onkin ollut hyvin aikaa kertailla omia liikkumisiaan, jotka minulla vuodesta 1993 lähtien ovat tallella. Suurimmat kilometrimäärät 4000- 4800 km sattuvat vuosille 2008- 2010 ja noilta vuosilta ovat niin maratonin kuin myös 100 km ennätykseni. Ja tietenkin Spartathlon. Mitäpä tästä voisi muuta päätellä kuin että määrä takaa parhaan tuloksen. Ainakin omalla kohdallani tämä pitää paikkansa. Viime vuonna juoksukilometrejä kertyi ainoastaan reilut 3000 km ja se heijastuu myös kuluvaan vuoteen. Tosin on tiedostettava myös lisääntyneet vuosirenkaat, joten nykykunto lienee harjoitusmäärän suhteen linjassa. Syksyä kohti ollaan kuitenkin jo menossa ja näyttää siltä että tänä vuonna juoksukilometrejä tulee hieman viime vuotta enemmän.

Lomalukemisena on ollut Christopher McDougallin Syntynyt Juoksemaan. Uusi tositapahtumiin perustuva kirja, jossa on mielenkiintoisia ajatuksia mm. miten 19-vuotiaana maratonharjoittelun aloittanut on huippukunnossaan 27-vuotiaana. Jatkaessaan edelleen harrastustaan hän on kuitenkin vielä 64-vuotiaana yhtä hyvässä kunnossa kuin 45 vuotta aikaisemmin aloittaessaan harjoittelun. ”Ei juoksemista pidä lopettaa siksi että on vanha. Jos lopettaa juoksemisen, tulee vanhaksi”.  Kirjassa myös kyseenalaistetaan miljardien juoksukenkäteollisuus. Tehdäänkö huippuunsa viedyillä kenkämalleilla hallaa juoksijoiden normaaliin askellukseen. Itsekin olen aina juossut pronaatiotuetuilla kengillä ja pitää tunnustaa etten oikeasti tiedä, tarvitsenko jalan asentoon ollenkaan tukea. Lähipiiristä esimerkkinä on Helenan Espanjassa ilmennyt rasitusmurtuma, jonka korjaamiseen haettiin asiantuntija-apua ja lopulta kotiin ilmestyi erikoispohjalliset. Kalliit pohjalliset voivat olla tarpeen selkäkipu tms. potilaille, mutta normaalien rasitusvammojen korjaamiseen niitä ei pitäisi käyttää. Ainakin Helenan tapauksessa pohjalliset aiheuttivat vain uusia vammoja. Tällä leirillä pohjallisia ei enää ole käytetty ja mukavaa on ollut huomata, miten jalan oma luonnollinen asento ilman mitään tukea korjaa vammojaan.

Rauhallista on ollut, lähimpään kauppaankin on matkaa 40 km. Jokailtainen vieras meillä täällä kuitenkin käy, josta kuva alla.