Hyvissä ajoin edellisen vuoden puolella olin päättänyt, että tämä vuosi tulisi olemaan kokeilua miltä meno maistuu kun matka jatkuu yli maratonin. Päätavoitteeni oli elokuinen 100 km kisa, mutta ruokahalu kasvoi kun kerran 24 h juoksu järjestettäisiin Suomessa. Kisan osanottajamäärä oli rajattu sataan, joten ilmoittautuminen piti hoitaa jo hyvissä ajoin heinäkuussa.

 

Valmistautuminen alkoi heti vuoden alussa. Harjoittelu on ollut hyvin yksipuolista hidasta jolkuttelua, hiihtokin unohtui lähes kokonaan.  Opettelin rypäsharjoittelun eli pitkiä lenkkejä 3-4 päivänä peräkkäin, sen jälkeen muutama lepopäivä. Tämä tuntui kohdallani toimivan aika hyvin. Vuoden saldo kilometreissä ennen 24 h kisaa oli 3253 km. Määrä sisältää kaksi kotirataultraa 50 km, 6 h- ja 100 km kisat, 60 km maastoultran sekä kuusi maratonia. Paras harjoitusviikko 205 km kirjautui kesäkuulle, jolloin vietin kesälomaviikon juosten. Vuoden kokonaismäärä oli suurin piirtein sitä mitä olin kaavaillutkin. Tietenkin määrää olisi voinut olla enemmän, mutta tämäkin on jo vaatinut itsekkäästi paljon kotoa poissaoloa. Vuosi meni lähes vammoitta, kiitos Matin lihashuollon.

 

 

Endurance 24 h 1.-2.12.2007 Esport Areena

Kaikki oli valmiina. Pieni loppupäivien epävarmuustekijä tuli, kun kisaviikon tiistaina sain jonkun vatsapöpön ja vietin pari tuntia pää vessan pöntössä. Tuli oikein kunnon tyhjennys, tosin vähän turhan lähelle kisaa. Torstaina olo oli kuitenkin jo normaali joten en asialla enempää päätäni vaivannut.

 

Kilpailu käytiin Areenan ylimmässä kerroksessa virallisesti mitatulla 390 metrin radalla. Radan pinnoitteesta en tiedä mitä se virallisesti oli, mutta kova ja pitävä ainakin. Osanottajista puolet tuli ulkomailta. Huoltopöydät ovat mainitsemisen arvoiset, tarjontaa ei pysty luettelemaan sillä kaikkea mahdollista löytyi. Lisäksi kun omat huoltopöydät lastattiin jatkoksi, löytyi siltä 100 metrin matkalta valtavasti energiaa ja hiilihydraattia. Jaoin oman huoltopöydän Mikael Heermanin kanssa ja hänen huoltaja vaimonsa lupasi ystävällisesti huolehtia myös minun hyvinvoinnista. Tunnelma Areenalla oli käsin kosketeltavissa ja jotenkin erikoinen, vastaavaa en ollut aikaisemmin missään kisassa kokenut.

 

 

Lauantai klo 12:00, kilpailu alkaa

 

Juoksusuunta oli myötäpäivään ensimmäiset kuusi tuntia. Kilpailun sääntöjen mukaan sisäradan sai pitää ja ohittaminen tapahtui ulkoradalta. Jos seurusteltiin, jätettiin sisärata kohteliaasti vapaaksi, samoin tankkauskierroksilla siirryttiin ulkoradalle. Läksin hyvin hitaasti liikkeelle, sain mukavasti pysyttyä sisäradalla jolloin mittaamattomia metrejä tuli mahdollisimman vähän. Myötäpäivään juostessa chippimatto sattui näyttöscreenin jälkeen, joten tilannetta oli vähän hankala seurata. Mutta sillä ei niin ollut väliä, sen tiesin että vauhti ei päätä huimannut. Muutamia seurustelukierroksia tuli minullekin. Juttelin mm. kaksinkertaisen Spartathlon kävijän (Spartathlon = Ateenasta Spartaan, 246 km) Ari Päivisen kanssa. Kerroin hänelle että olen ammentanut ultraoppini paljolti hänen kirjoituksistaan juoksufoorumille. 

 

Homma jatkui. Maratonin väliaikaa ei tullut tarkkaan seurattua, lienee ollut jotain 4:50. Juoksu ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut oikein hyvältä. Olin päättänyt ottaa energiaa 20 min välein, en vaan löytänyt suosikkijuomaa. Colakaan ei oikein maistunut, joten tuli otettua milloin mitäkin. Ensimmäisen vessareissunkin tein vasta kun oli juostu lähes kuusi tuntia. Tuotettu neste oli mielestäni sopivan väristä.

 

Klo 18:00, juoksusuunta vaihtuu

 

Nyt tuntui kotoisammalta kun kierrettiin kenttää niin kuin sitä kuuluukin mennä. Nyt myös tilanteen näki screeniltä välittömästi chippimaton ylityksen jälkeen. Sijoitukseni vaihteli jossain 40…50 välillä. Areenan isoista ikkunoista näki että ilta oli tullut Espooseen. Jossain vaiheessa huomasin että trainerin kärki oli alkanut punertaa ukkovarpaan kohdalta, kun veri tuli läpi. Juoksua se kuitenkaan haitannut, joten sen takia en alkanut kenkiä vaihtelemaan. Matka vaan jatkui, ajatuksia mitä kierroksia kiertäessä päähän ehtii tulla, en ala tässä luettelemaan…tämä juttu ei loppuisi milloinkaan.

 

 

Kahdeksan tuntia juostu, vaikeudet alkavat

 

Menoni alkoi hyytyä, kävelykierrokset lisääntyivät. Säännöllinen tankkausrytmi oli unohtunut jo aikoja sitten. Alkoi henkien taistelu ja aloin epäillä koko homman mielekkyyttä. Varasin oksennuspussin housun kaulukseen ja jääräpäisesti vain jatkoin matkaa. Sitten alkoi paleltaa. Tiesin että olin tehnyt alokasmaisen virheen. Lisäsin pitkähihaista päälle ja hanskat käteen. Vessaankin tuli kiire, nyt isommalle asialle. Tällä kertaa en tuotetta alkanut analysoimaan.

 

Klo 22:40, kun olin edennyt noin 88 km, pysähdyin nojaamaan huoltopöytääni vasten. Kuulin Mikaelin vaimon sanovan että olet aivan kalpea, samalla alkoivat valot sammua. En tipahtanut kuitenkaan holtittomasti vaan pystyin itse laskeutumaan lattialle makaamaan. Lääkäri tuli paikalle ja verenpaineen sekä pulssin mittauksen jälkeen totesi arvot olevan kuin nuorella urheilijalla! Tunsin itsekin että mitään hätää ei ollut. Istumaan nousu ei kuitenkaan onnistunut, niinpä minut kiikutettiin käsipuolista ensiapuun tarkkailuun. Lääkäri nuhteli minua kun en ollut tankannut, haki rusinoita, kuivattuja hedelmiä ja pari mukia urheilujuomaa. Siinä oli lääkkeet minun tautiin ja olo alkoikin melko pian korjautua. Aloin haikailla paluuta radalle. Lupa myönnettäisiin jos onnistuisin omin voimin hakemaan huoltopöydältä pastaa sekä lihalientä ja saisin ne vielä pysymään sisällä.

 

 

Vuorokausi vaihtuu, paluu radalle.

 

Vannottuani pitäväni huolta tankkauksesta, olin taas "kilometrejä nielemässä". Olin vaihtanut päälle puhtaan paidan ja jalkaan tuoreet asicsit. Myös puoliksi irti ollut ukkovarpaan kynteni oli teipattu kiinni. Juoksusta ei kuitenkaan tullut mitään vaan seuraavat kaksi tuntia kävelin. Sitten pikkuhiljaa alkoi juoksu onnistua, sain jäykät jalat liikkeelle ja ajoittain juoksu tuntui jopa paremmalta mitä se tähän mennessä koko aikana oli ollut. Lääkäri nosteli tyytyväisenä peukaloaan kun huomasi minun saaneen juoksurytmistä kiinni. Minulla kävi hyvä tuuri, koska sammui sieltä valoja muiltakin, mutta kaikki eivät paluulupaa kuitenkaan saaneet.

 

Olin juossut yhtä mittaa lähes kolme tuntia kun taas alkoi tökkimään ja oli pakko vaihtaa kävelyksi. Ulkona oli alkanut pyryttämään ja tunnelma oli varsin mystinen. Päätin että heti viimeisen suunnan vaihdon jälkeen pidän kunnon tauon.

 

 

Kuusi tuntia aikaa - 38 km sataan mailiin.

 

Olin saavuttanut jonkinlaisen välttävän minimitavoitteen, matkaa oli takana 123 km. Vaikka aikaa oli reilusti jäljellä, 18 tunnin taivalluksen jälkeen kunto oli sellainen että tiesin etten tulisi saavuttamaan 100 mailin haamurajaa. Niinpä otin makuupussin esille, kaivauduin huoltopöydän taakse ja pyysin Mikaelin vaimoa ravistelemaan minua muutaman tunnin kuluttua, katson sitten jatkoa. Nukkumisesta ei siinä kivilattialla kuitenkaan tullut mitään. Minkäänlaista hyvää asentoa ei saanut, jalkoja ei kärsinyt pitää suorassa…eikä kippurassakaan. Tunnin pyörittyäni nousin istumaan selkä seinää vasten jalat makuupussissa ja ihmettelin muiden menoa.

 

 

Erityisesti ihmettelin iloisen ruotsalaisnaisen Torill Fonn Hartikaisen kevyttä menoa (191,490 km, naisten kakkonen). Torillin mies Reima Hartikainen oli koko kilpailun paras. Tietysti hitaampaakin etenemistä näkyi, suuri osa käveli ja chipin luovuttajiakin alkoi olla.

 

 

Klo 7:40 – loppukiri alkaa!

 

Olin istunut tarpeeksi. Vaihdoin jalkaan Zoom Elitet, päähän punaisen huivin ja "baanalle". Otin kävelykierrokselle mukaan puurolautasen mansikkahillon kera. Seuraavalle kierrokselle kääretorttu kahvit. Molemmat vielä santsasin, jonka jälkeen pakotin jalkani tottelemaan juoksuliikettä. Yllättäen juoksu alkoikin taas kulkea ja sitten pystyinkin muutamia kävelypätkiä lukuun ottamatta juoksemaan loppuun asti.

 

Kaksi tuntia ennen loppua huomasin pystyväni ylittämään 150 km ja viimeisen tunnin hurmoksessa sain siihen vielä vajaa kuusi kilometriä päälle. Viimeinen tunti oli yhtä juhlaa, kaikki kivut olivat hävinneet, juoksu tuntui kuin olisi kympin lenkillä ollut. Areenalle oli kerääntynyt paljon yleisöä, osa samoja jotka olivat olleet ihmettelemässä meidän touhuja jo edellisenä iltana.

 

 

Sunnuntai klo 12:00, kilpailu päättyy

 

Kaikki malttoivat lopettaa juoksemisen! En tuntenut itseäni tippaakaan väsyneeksi. Olo oli jotenkin epätodellinen. Kanssakilpailijoiden ja huoltohenkilöiden kättelyn jälkeen suihkussa käyntikin onnistui ja palautusolut maistui tutun hyvältä.

 

Palkintojen jako oli hyvin lämminhenkinen. Yleisössä näytti herättävän hilpeyttä, koska moni tarvitsi palkintojen noutamiseen saattajan. Kilpailussa tehtiin huipputuloksia, Hartikaisen voittotulos 241,210 km on uusi sisäratojen PE, Tero Hyppölän 230,060 km uusi sisäratojen SE. Huoltopöydän kanssani jakanut Mikael Heerman saavutti myös huipputuloksen 204,232 km. Haamurajan 200 km ylittäjiä kisassa oli peräti kahdeksan, joukossa Outi Siimes ensimmäisenä suomalaisena naisena.

 

  

Spekulointia

 

Tätä kirjoittaessa kisan loppumisesta on kulunut kaksi vuorokautta. Mitään vammoja ei ole ja kävelykin onnistuu jo normaalisti. Alan konkareiden mukaan ensikertalainen onnistuu pitkässä ultrassa täydellisesti todella harvoin. Areenalla vietetty ikimuistoinen vuorokausi osoitti että kotiläksyjä on paljon tekemättä. Hyvän lopun ansiosta annan kuitenkin itselleni arvosanan hyvä, kiitettävä jäi reilun viiden kilometrin päähän.

 

Vaikka spekulointi on turhaa, jotain selittelyjä kuitenkin:

-         kausi on ollut pitkä, minkäänlaista kunnon palautumisjaksoa ei ole ollut

-         100 km kisa ja onnistuminen siinä, vei parhaat paukut

-         Varsovan maratonin ennätysyritys oli epärealistinen, söi niin henkisiä kuin fyysisiäkin voimavaroja

-         jo rutinoituneena maratoonarina olen alkanut vähättelemään tankkauksen merkitystä, tähänkään taivallukseen ei minkäänlaista etukäteistankkausta!

 

Joulukuun huilaan, tulevia tavoitteita mietitään rauhassa. Voi kuitenkin olla että ultrat vie nyt miestä. Spartathlonin aikaraja, 100 km <10,5 h, on mielestäni varsin heppoinen. Ateenaan uskaltautuisin vasta jos saisin vuorokauden tuloksen 200 km paikkeille. Silloin olisi realistiset mahdollisuudet suoriutua Spartathlonin vaativasta reitistä.

 

Kun vuonna 1993 juoksin ensimmäisen maratonini, saman tempun teki 4000 muuta suomalaista. Nyt tuo määrä on kolminkertaistunut. Ultrajuoksussa tulee käymään samalla tavalla, suosio kasvaa voimakkaasti ja 6 h juoksuista on helpoin aloittaa. Kotirataultraa juostaan tammi- ja helmikuun lopussa Kuopiossakin. Tervetuloa mukaan!

 

Vaihdan mielelläni ajatuksia aiheesta [email protected]  p.044-3643744. Myös paljon mielenkiintoista luettavaa sisältävät Ultrajuoksija lehdet ovat lainattavissa minulta.

 

- eka-

 

 

Jälkikirjoitus

 

Juoksu on hieno juttu. Ja kun matka jatkuu, kiehtovuutta löytyy vaan lisää.

 

Olen ikuisesti kiitollinen serkulleni Matti Tiilikaiselle nykyisestä tilanteestani. Hän sai 90-luvun alkupuolella omalla esimerkillään minutkin havahtumaan. Minut, rapakuntoisen, joka ei silloin olisi jaksanut juosta kilometriäkään ja jolla alkoholi oli jo saanut hallitsevan otteen vapaa-ajan vietossa. Kauhulla ajattelen mikä olisi sen miehen kunto tänä päivänä, jos sama meno olisi jatkunut.

 

Näitä asioita Areenalla aamuyön tunteina miettiessä kyyneleet tahtoivat väkisinkin tulla silmiini.