Elämäni toinen vuorokauden juoksu on nyt takana. Tunteet ovat vähän ristiriitaiset. Toisaalta pitäisi olla tyytyväinen, mutta kuitenkaan ei oikein tunnu siltä. Juoksu ei ollut läheskään onnistunut ja parempaan olisi pitänyt pystyä.

Tunnelmat ennen juoksua olivat rauhalliset. Hyvin nukuttu yö takana ja kaikki paikat kunnossa. Huoltopöydälle aseteltiin pikapuuroa, mustikkakeittoa, colaa, vichyä ja suolatabletteja. Ensimmäisen kerran mukaan oli varattu myös ykkösolutta. Juoksu alkoi hyvin. Pyrin pitämään sisäradan ja sopiva rytmi löytyi nopeasti. Järjestäjien huoltopöydästä napsin suolakurkkua, oliivia, mandariinia sekä kahvia. Areenalla oli varsin lämmin ja juomista meni paljon. Tämä aiheutti myös muutamia vessareissuja. 

Juoksuun olin asettanut välitavoitteen jonka mukaan puolenyön aikaan pitäisi takana olla 110km. Helena asiantuntevana huoltajana oli seurannut kierrosvauhteja ja reilun yhdeksän tunnin jälkeen varoitteli liiasta hurjastelusta. En kuitenkaan varoitteluista piitannut (!) vaan jatkoin samaa menoa. Pidin ilmeisesti välitavoittesta liian tiukasti kiinni ja vaikka se täyttyikin, välittömästi sen jälkeen tapahtui repsahdus. Otin kävelykierroksen mutta sekään ei tuntunut hyvältä. Istuin huoltotuoliin ja sanoin että nyt pitäisi jotain keksiä. Pyysin ykkösoluen ja sain myös menemään alas puuroa jossa oli hunajaa. Jostain syystä (?) lämmintä malto-hunajajuomaa en sensijaan suostunut edes maistamaan. Pettymys oli suuri, kun tavoitteena ollut 200 km tuntui karkaavan käsistä. Tosiasiassa aikaa oli lähes puolet jäljellä ja kysymys lienee ollutkin voimakkaan väsymyksen lisäksi myös henkisen kantin ailahteluista. Tässä vaiheessa henkilökohtaisen huoltajan tarve tuli konkreettisesti esille. Ilman Helenan apua olisin todennäköisesti heittänyt pyyhkeen kehään. Myös keuhkosyövästä parantunut ultraaja kävi tsemppaamassa minua. Lähes tunnin kiukuttelun ja itsesäälissä kieriskelyn jälkeen olin valmis palaamaan radalle. Etureidet huusivat aluksi hoosiannaa juoksuaskeleita tapaillessani.

Käytännössä koko sunnuntain puolella juostu matka meni jaksoissa, juoksua 5- 8 km, jonka jälkeen aina huoltotauko. Mieliala koheni kun viimein tajusin että tälläkin tavalla pääsen kohtalaiseen tulokseen. Uudelleen asetetut tavoitteet, uusi ennätys, sata mailia, neljä maratonia, alkoivat pikkuhiljaa täyttyä. Lopputuloksena sitten suht mukavat 178,4432 km. Huoltajat ja areenalle kerääntynyt yleisö pitivät kannustuksellaan huolen siitä että juoksun viimeinen tunti oli taas ikimuistoinen.

Jaloissa olleet Asicsin 2140-kengät sekä Injinji-varvasjuoksusukat toimivat mainiosti eikä vaihtotarvetta ollut. Paita vaihtui kerran ja huivi pari kertaa. Mitään pahempaa vammaa ei tullut. Akilles on vähän turvoksissa ja polven sivu kosketusarka, mutta paranevat ennen kuin seuraavan kerran lenkille mieli tekee.

Spartathloniin tekee minunkin mieli. Sinne lähdön ehdoksi olen kuitenkin asettanut että vuorokaudessa 200 km pitää ylittyä. Tänä vuonna Kreikkaan ei lähdetä. Kokemusta pitää vielä hankkia ja asioita on opeteltava lisää. Laji on kova, mutta samalla myös äärettömän mielenkiintoinen. Kova kunto on tietenkin perusedellytys, mutta myös paljon muita ominaisuuksia vaaditaan.